maanantai 6. heinäkuuta 2015

Kalastus on kivaa!

Kalareissuilla kaikki ei aina suju suunnitellusti. Matkaan saattaa tulla mutkia enemmän kuin tiekartta antaa ymmärtää ja epäonnen raskashaarniskoitu koura saattaa milloin tahansa äityä kurittamaan uhriaan silloin kun sitä vähiten odottaa.

Kovan onnen kalamiehet on the tour 2015

Kuusinki-Kairijoki-Kemihaara-Ruunaa

Alamme suunnitella The Kalareissua jo talvella. Viikkojen vieriessä polte kalalle kasvaa kasvamistaan, ja matkasuunnitelma alkaa hioutua muotoonsa. Koska pääkohteeseemme, Savukosken Kairijoelle, tulee Lappeenrannasta melko rapoisesti ajokilometrejä, päätämme helpottaa ajotaakkaa välietapilla. Lähtöä siis aikaistetaan päivällä ja varataan yhdeksi yöksi majapaikka Kuusingin leirintäalueelta. Ja oikeastaan toisestakin päästä voi reissua venyttää. Jos kerran kalalle lähdetään, kalastetaan sitten perkules kunnolla. Ei muuta kuin aittaa varaukseen pariksi yöksi myös Ruunaalta. Niin ja oikeastaan väliinkin mahtuu. Eiköhän pojat suoriteta Savukoskella yhden yön välipisto Kemihaaran apajille, teltta matkaan ja rinkat selkään ja ei kun perhostelemaan sinne missä kalastuspaine ei vielä toistaiseksi ole ennättänyt yltymään kohtuuttomaksi. Ehkä Kemihaaralta tavoittaisimme mittaharrejakin, jotka etenkin Kuusingilla saattaisivat tätä nykyä olla varsin tiukassa.

Ja kas kummaa! Kiertueaikataulu alkaa olemaan valmis, kamat pakattuina ja ajallaan lähdön hetki tulee kuin tuleekin. Kuusamo, täältä tullaan! Paanajärveläiset ja purje-evät vaviskoon!
Reissurojut odottamassa pakkaamista.

Kuusamo saavutetaan reippaasti etuajassa Jarin paimentaessa pirssiään väsymättömänä halki öisen Suomen. Perille päästyämme yö on väistynyt aamun tieltä ja Kuusamon uistimen tehtaanmyymälä on ennättänyt aukaisemaan ovensa. Koska seurueemme kolmannen jäsenen bussi olisi perillä Kuusamossa vasta parin tunnin päästä, tapamme Jarin kanssa aikaa tehtaanmyymälän lisäksi Riipisen matkamuistomyymälässä. Sitten bussiasemalle odottelemaan taas muutamaa uistinta rikkaampana.

Ei kuulunut kuin niks ja naks

Pian Jaken bussi jo saapuukin. Ei muuta kuin ukot jälleen autoon ja kohti Vuotunkia. Kalastusluvat ja majapaikan avaimet haltuun Kuusamo campingin respasta ja kamat mökkiin. Hyttysiä näyttäisi olevan enemmän kuin tarpeeksi, mutta emme anna imukärsien häiritä. Offia iholle, Koffia naamaan ja vavat tanassa kohti ensimmäistä kala-apajaa, Vihtamutkia.

Vihtamutkilla maisema näyttää yhtä lumoavalta kuin aina ennenkin, porojakin tuntuu nelistävän rantapenkereillä. Kalat sen sijaan loistavat poissaolollaan. Koluamme useamman tunnin saamatta mitään mainittavaa. Jatkamme Takalamminpuronsuulle, mutta ei, purje-evät tuntuvat olevan kertakaikkisen kateissa. 
Vihtamutkilla kalat olivat kateissa.

Takaisin päin paarustaessamme alkavat sitten koettelemukset. Ynseässä rantaryteikössä herpaantuu kirjurimme tarkkaavaisuus hetkeksi; jostain porojen ja sääskien seasta levittäytyy tielleni viheliäinen pöpelikkö, jonka lempiherkkua tuntuvat olevan erityisesti perhovapojen kärkiosat. Kuuluu niks ja kuuluu monta perisuomalaista kirosanaa. Eikä varavapaa ole tietenkään mukana.

No, vapa-asioita ennättää murehtia aamulla. Ehkä uuden vavan voi käydä kipaisemassa Kuusamon keskustasta. Tai ehkä Kairijoen eräkeskuksesta voisi ostaa sellaisen päästyämme sinne asti. En anna vastoinkäymisen haitata. Piipahdamme pikaisesti majapaikassamme ja lähdemme sitten kohti seuraavaa oletettua ottipaikkaa, tällä kertaa Kiukaankorvaa. 

Kiukaankorvaltakaan kalaa ei löydy, ei edes joskus aiempina vuosina alueella hanakasti ottaneita jänkäkoiria. Jokin muu taika Kuusamon perämetsissä sen sijaan tuntuu jylläävän, sillä yhtäkkiä huomaan kalastuslasieni kadonneen otsaltani. Mitäs perkelettä, vielä äsken ne olivat takuuvarmasti tallessa. Laseja ei löydy vaikka haravoin lähitienoita täikammalla. Samalla alkaa jo hiukan risomaankin siinä. Selkärangasta kuuluu se kuuluisa naks, ja loppuillan allekirjoittanut virpoo pikkulippoja ja lusikoita jokeen perin juurin nyrpeissä tunnelmissa. Jake saalistaa Vajjeuksella kituliaan hauen ja vielä pienemmän taimenen, Jarin lippaan hairahtaa kanavalla alamittainen harjus. Kuusinki alkaa olla osaltamme nähty. Alun perin suunnitelmiin kuulunut Saunavaara jääköön tällä kertaa kokematta. Ei ole intoa, ei ole energiaa, eikä ketään ajointoistakaan, joten painumme suosiolla yöpuulle ja odottelemaan siirtymää kohti pääkohdetta. Vastoinkäymiset alkavat jo hälvetä mielestä. Kairilla kaikki tulee varmasti sujumaan erinomaisen hienosti.
Kiukaankorvalla maisemat kohdillaan.
Jake hiipimässä oletetuille ottipaikoille.

Aamu valkenee hyttysrunsaana sateesta huolimatta. Emme jää kupeksimaan, vaan pakkaamme rojumme ja lähdemme huristamaan kohti keskustaa. Kuusamon Tärpistä uusi perhovapa ja joitain pientarvikkeita matkaan ja siirtymä kohti Savukoskea voi alkaa.

Milloin olet viimeksi tarvinnut vararengasta?

Mutta kas! Emme ennätä ajaa montakaan kilometriä, kun auton tietokonejärjestelmä jo huomauttaa alhaisesta rengaspaineesta. Pysähdymme toteamaan, että takarengas on tyhjä. Tunkkia saati vararengasta ei tietenkään ole mukana. "Milloin olet muka viimeksi tavinnut vararengasta", muistaa Jari autokauppiaan huomauttaneen. Vararengaan sijasta uudehkon karheassa pirssissä on tee-se-itse-korjaussarja, mitä lie vaahtoa vuotoja paikkaamaan. Kompuralla ilmaa sen verran, että pääsemme nilkuttamaan Kuusamon keskustaan huomataksemme, että mainittu vaahto kelpaa tuskin edes hanhen selän pesemiseen. Auki olevaa rengasliikettä tai autokorjaamoa ei ole lauantaina helppo löytää, mutta onni on kerrankin puolellamme. Kaatosateessa Jari suorittaa renkaan irrotuksen, remonttimies lyö pyörään paikan ja vihdoin viimein pääsemme perhovapaostoksille.

Vaikka reitti Kairijoen eräkeskukselle kulkee polveilevien ja kivisten kärrypolkujen halki, on onni jälleen läsnä, eikä haavereita satu enempää. Eräkeskuksella saamme kuulla uusimmat uutiset jokivarresta. Ostamme viikon kalastusluvat ja siemaisemme oluet. Vielä jokusen kilometrin siirtymä Rantakankaan kämpälle ja viimein pääsemme keskittymään olennaiseen eli kal...kalastukseen piti totta kai sanomani. 

Kairilla mieli lepää. Vastoinkäymiset haihtuvat lopullisesti mielestä ja iltasella jo nauramme niille saunan lauteilla. Luvassa viikon verran kalastelua ja taatusti unohtumattomia hetkiä riipivän kauniissa jokimaisemissa. Enää mikään ei voi pilata reissua. Ellei sitten...
Kairijoen maisemissa kalamiehen silmä lepää...
...eikä majapaikassakaan ole valittamista.
Rantakankaan apajia.
Koskenniskalla kala pettää kalamiestä.
Kyllä kalamiehen kelpaa!


Kairijoki osoittautuu ensipäivien perusteella yhtä haasteelliseksi kalastuskohteeksi kuin edellisenäkin kesänä. Sinttejä nousee, mutta isomukset eivät hevin perhoihin tai vieheisiin nappaa. Eräästä pienimuotoisesta sivupuron lirusta meikäläinen saalistaa suoranaisen megasaaliin. Kiisketkin olisivat kateellisia sivupuron purkkarista! Jake sentään saalistaa sen verran puronieriöitä, että pääsemme iltanuotiolla kalan makuun. 
Sivu-uoman jättiläinen.

Tankkiauton kuljettaja

Kun seuraavana päivänäkään ei sinttejä suurempaa tunnu Rantakankaalta löytyvän, päätämme pistäytyä Eräkeskuksella kaljalla matkalla Majavakoskelle. Samalla saamme vihiä tulevista istutuksista. Toki tiedossamme on ollut, että Kairijokeen istutetaan pyyntikokoista taimenta luonnonkantaa tukemaan, silti asiaan on hieman hankala suhtautua. Ei sitä oikein viitsisi Lappiin asti vaivautua istarijahtiin, toisaalta kyllähän taimen savupyttyyn kelpaisi mainiosti. Samalla meille valkenee etteivät istutusmäärät (onneksi) ole mitenkään järjettömiä. Iloksemme istutukset myös suoritetaan useaan eri joenosaan, joten mitään tankkiautopeijaisia tuskin lienee luvassa tiedon levitessä. 

Jatkamme kohti Majavakoskea, kunnes huomaamme samaisen tankkiauton pysäköityneenä erään suvannon partaalla. Päätämme käydä kysymässä kuljettajalta mahtaako Majavakoskelle olla vielä pitkältikin matkaa. Kuljettaja tuntuu kuitenkin olevan täysin hervottomassa tilassa. Mies köhii ja huitoo kuin chiliä sieraimiinsa saanut virtahepo. Ukko-polo on onnistunut vetämään hyttysen henkeensä, eikä tunnu pääsevän yskänpuuskastaan millään yli. Suvannossa taimenet luovat jo tuikkirenkaita tyyneen joenpintaan. Me kolme jatkamme omin nokkinemme kohti aiottua Majavakoskea.
Majavakoskeltakaan ei suurempia saatu...
..sinttejä sen sijaan piisasi...
...ja ainakin yritys oli kovaa.
Kaikkialla ei virta vello vuolaana.
Välillä piti kahvitellakin.
Eikä Kairilla pelkkää kalaa syöty...
...saati limua juotu.

Majavakoski on hieno ja kalaisan näköinen apaja, mutta muutaman tunnin päästä huomaamme saaneemme jälleen pelkkiä sinttejä. Lounastamme retkiruokaa laavulla ja palailemme pikku hiljaa Rantakankaalle. Ilmeisesti myös siellä on tankkiauto käynyt pyörähtämässä. Tamperelais- kaksikko on työn touhussa "montulla", kuulemma mittakalaakin on jo saatu.

Kalastelemme Rantakangasta ylävirtaan, käymme perhokalastusalueella ja viskomme vieheitämme ja perhojamme kuin hullut. Illan tullen sitten lopulta Jaken heittelemään pikkulippaan nappaa kunnolla.
Allekirjoittanut suorittaa hiukan humaltuneen ja muutenkin epämääräisen haavomisen ja pian 53-senttinen taimen pyristelee jo rannalla. Värikkäiden vaiheiden jälkeen taimen päästetään päiviltä ja samaisena iltana kolmikkomme herkutteleekin koleassa yöilmassa savutaimenella, perunoilla ja kasviksilla. Seuraava tavoite: löytää viimenkin mitallinen harjus, ja mikä olisikaan otollisempi harjuspaikka kuin Kairijoen sivu-uoma Sormijoki.
Jake ja Montun taimen.
Sama mies, sama paikka. Kuuluisa Rantakankaan Monttu.

No, seuraavana päivänä härkää sarvista ja rämpimään Sormijoen soisille rantapenkereille. Ilman kahluuhousuja liikkuminen alueella saattaisi olla jokseenkin tukalaa. Upottavia mättäitä ja lätäköitä on siellä täällä ja tarpominen on vaivalloista ja aikaa vievää. Harjuksia Sormijoessa sen sijaan tuntuu pesivän, itse saalistan hieman räväkämmästä virrasta viittä vaille mitallisen useammalla peräkkäisellä heitolla. Mittakalaa ei kuitenkaan Sormijoeltakaan löydy. Lähimmäksi pääsee Jari, mutta tavoitteesta jää puuttumaan sentti ja purje-evä saa ansaitun vapautensa. Ilta- ja yöpuhde jälleen Rantakankaalla ilman sen mainittavampia urotekoja.
Tältä näyttää Sormijoki...
...ja tältä.
Jari hamuamassa mittaharjusta.
Minä itse samoissa puuhissa.

Kemihaara - Cancelled

Erinäisten autonrengasongelmien sun muiden sattumusten tähden päätämme jättää Kemihaaran valloituksen tyystin tekemättä. Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa. Ruoppaamme jälleen jo melko tutuksi tulleen Rantakankaan apajia, ja nappaahan se vihdoin ja viimein meikäläiselläkin. Olen kahlannut joen yli vastarannalle ja päätynyt heittelemään pikkuista lippaa tutulle ottipaikalle, kun vapa vavahtaa astetta räväkämmin. 54-senttinen taimen antautuu pyristeltyään hetken pirteästi, ja näin ollen on kala-ateria turvattu myös tulevalle illalle. 

Myös meikäläistä onnisti...
...ja sekös sai miehen tyytyväiseksi.

Myöhemmin samaisena iltana Jake pyytää jo reissun toisen taimenensa, mutta koska ruokakalaa on jo riittävästi, saa kala jatkaa elämäänsä. 

Elo Kairilla rullaa eteen päin leppoisasti. Ehdimme jo kuvitella vastoinkäymisten olevan taakse jäänyttä elämää, kunnes eräänä kuulaana kesäpäivänä meikäläisen kahluuhousujen henkselit ratkeavat. Tarvitaan jälleen tee-se-itse-patentointia, että muutenkin ylisuuret pöksyt pysyvät joten kuten kalamiehen jalassa. 

Seuraavaksi työsopimuksensa sanoo sitten irti noin vuoden ikään ennättänyt virvelikelani. Tietenkin se kallein, se joka siihen saakka oli toiminut tyystin moiteetta. Onneksi varakela löytyy. Tosin Shimanon Sienna osoittautuu melko vittumaiseksi vehkeeksi; merkillisiä jumituksia ja muita omituisuuksia uudenkarheassa kelassa.

Jossain vaiheessa Jari saalistaa 30- senttisen harjuksen, mutta mittakalaa ei vieläkään kuulu. Meikäläinen tuskailee perhoineni koskenniskalla ronkelin kalan kanssa. Kala kyllä syöksyy tuon tuostakin kohti perhoa, mutta nakkaa viime hetkillä ohi. Ei auta perhon vaihto pienempään, eikä mikään muukaan tuntemani konsti. Jake saalistaa vielä reissun kolmannen mittataimenensa, joka vapautetaan. Viikko alkaa olemaan lopussa ja reissumme enää loppuhuipennusta vailla. Seuraavaksi sitten jotain aivan erilaista, eli luvassa pari iltaa istarikirrejen narraamista Ruunaalla.
Jari perhokalassa.
Rantakankaan perhostelualuetta.
Täältä perhokalastusalue alkaa.

Niin vain kului viikko Kairilla kuin siivillä. Upea joki, haastavakin, harjukset ja isommat luonnonkalat ylipäänsä kovasti tiukassa. Kairi on kuitenkin mukava siinä mielessä, että liikkuminen, kalastaminen ja kahlaaminen on mataluudesta ja rantojen avaruudesta johtuen melko helppoa lukuunottamatta muutamia hieman soisempia ja ryteikköisimpiä jokiosioita ja kovimpia koskia. 

Matkan varrella tuli koettua paljon unohtumatonta ja kivaa, vaikka vastoinkäymisiäkin mahtui mukaan messevästi. Jokirannoilla tuli turistua mukavien ihmisten kanssa ja saimmepahan syömäkalaakin enemmän kuin näillä reissuilla yleensä, olkoonkin sitten että tankkiauton suosiollisella avustuksella. 
Lupaavalta näytti mutta ei ollut ottipaikka.
Lähellä Jaken taimenapajia.
Täältä jätimme kokeilematta.

Hiukan on haikeutta ilmassa kun Rantakangas jää viimeisen kerran taakse. Reissua suunniteltiin pitkään, polte oli hirmuinen ja tuota pikaa koko reissu on ohi. Lähdemme huristamaan kohti Savukosken keskustaa ja tällä kertaa ehdimme ajaa useammankymmentä kilometriä ennen kuin auton tietokonejärjestelmä jälleen helähtää herjaamaan. 

Matkaan vaikka hinaten. Ruunaa - Cancelled

Kuuluisat korjausvaahdot sisälle, ja ei muuta kuin toivomaan parasta. Ei auta, jossain Sallan pöpelikköjen keskellä on pakko luovuttaa. Jari soittaa pari puhelua ja sitten ei muuta kuin odottelemaan hinausautoa. Jakekin täytyisi jotenkin saada toimitettua Kuusamoon, että taimen- ja puronieriämestari ennättäisi Ouluun lähtevään bussiin. Päätämme soittaa Ruunaalle ja peruuttaa aittavarauksen. Hinausautoa saamme odotella kelpo tovin, mutta olemme sikäli onnekkaita, että ystävällinen hinausauton kuljettaja on saanut oikeasti kiinni olevan Vianorin aukaisemaan ovensa hetkeksi ja lopulta saamme kuin saammekin kokonaan uudet takarenkaat alle. Ruunaan suhteen aika alkaa kuitenkin olla edellämme, joten päästettyämme Jaken kyydistä huristamme yksin tein aina Lappeenrantaan asti.
Kuinka tähän on tultu?
Kemijokea. Täällä rengas aloitti uudelleen vittuilun.

Jälleen kerran vuoden pääreissu oli ikimuistoinen kokemus. Kalustotappioita enemmän kuin ikinä, mutta kyllä meillä vastoinkäymisistä huolimatta mukavaakin oli. Kuten aina, valtaa näiden pohjoisen reissujen jälkeen mielen sellainen ontto olo. Vaikka toisaalta kalalle tekee tälläkin hetkellä mieli, pistää jokin miettimään, olisiko syytä pitää harrastustoiminnassa välillä ihan kunnolla taukoa. Joitain asioita ei vain opi kunnolla ikinä, edes vimmaisen treenaamisen kautta. Kuten nyt esimerkiksi näitä kalastushommia...

Koodaamisen jalo taito ei sekään ole hyppysissä. Pahoittelut, jos kuvien ja tekstin asettelu näkyy joillakin lukulaitteilla päin sitä kuuluisaa prinkkalaa.


Kireitä siimoja ja onnistuineita kalareissuja kaikille laji-intoilijoille. 

torstai 28. elokuuta 2014

Kohokohtia vuosien ja kalavesien varsilta

Koska kuluva kalakesä ei ole tarjonnut liiemmin kalavaleita kerrottavaksi, päädyin tällä kertaa fiilistelemään nostalgiapläjäyksen parissa. Valokuvaaja en ole, eikä minusta sellaista tulle, mutta pystyyhän hiukan heikompikin otos elävöittämään vanhan muiston. Kuva-arkistojani selaillessani muistin jälleen, miksi jaksan niin usein raahautua jokirantaan tai järvelle: en saaliin, en sapuskan, vaan nimenomaan fiiliksen tähden. Kaikki mikä tulee siihen päälle, on pelkkää bonusta. Kalavesillä hermo lepää, kaikki stressi on tiessään, eivätkä arkiset murheet paina. 

Nollareissuja, vastoinkäymisiä ja ties mitä kommelluksia mahtuu vuosien varrelle roppakaupalla, mutta jälkeenpäin ajatellen niille kitkerimmillekin epäonnistumisilleen voi nauraa maireasti. Sääli vain, ettei kaikkein suurimpia sähläyksiä koskaan ole saanut taltioiduksi kuvallisten muistojen muodossa.

Alla olevassa "muistojen kollaasissa" niitä onnistuneempia, ikimuistoisia tai muuten vain juuri tälle kalamiehelle merkitysellisiä hetkiä:















Ensimmäinen reissuni Kuusingille parin vuoden takaa. Mutta miksi sitten tylsä kuva tuhnuisesta riippusillasta? Siksi, että juuri täällä yhytin ensimmäisenä(!) Kuusingin kalastuspäivänäni siimani päähän taimenen. Kokemus jäi varsin lyhyeksi ja kala pääsi karkuun. Moinen aloitus kalareissulle riitti kuitenkin koukuttamaan kalastajan sen verran tehokkaasti, että Kuusingille oli pakko palata heti seuraavana suvena. Ehtaa paanajärveläistä ei vielä ole noussut, eikä harjuksiakaan riesaksi asti, kuka ties vielä joskus. Kuusinki jätti molemmilla reissuilla mielen sopukoihin niin hienoja muistoja, että  Kuusamon komeisiin jokimaisemiin jäi kenties ainainen kaipuu.















Sama rapakko, joten ei syyttä suotta uutta tarinaa. Taisipa olla tuolloin ensimmäinen kerta kalareissulla, kun allekirjoittaneella vihdoin oli ihka oikeat kahluukamppeet mukana. Muistelun arvoisia hetkiä.

















Tänä kesänä pääsin viimein kokemaan myös Ruunaankosket. Mieleenpainuva kokemus, vaikka kalat olivatkin koko pitkän viikonlopun varsin aralla otilla. Koska kalakaveri kalastaa Ruunaalla taajaan, tulee itsekin varmasti tulevaisuudessa pistäydyttyä paikalla aina silloin tällöin. Eikä siellä kokonaan ilman tapahtumia tarvinnut nytkään olla: pari ärhäkkää koskihaukea kävi välillä pitämässä intoa yllä, ja Murrookoskella oli pitkät pätkät siiman päässä kiinni jotain tanakalta tuntunutta, mutta sillä kertaa kalamiestä ovelampaa.













Neitikosken kirjolohi olikin hauki. Kelpo taistelun jälkeen urhea taistelutoveri sai pitää vapautensa.













Tositoimissa Murroolla. Tästäkään väsytysepisodista ei juuri jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Muistojen aarreaittaan se joka tapauksessa piirusti puumerkkinsä, sille huomattavasti enemmän puumerkkejä keränneelle karkuun päässeiden puolelle. 





















Sitten hiukan vanhempia kohokohtia. Ennätysahven näyttää vielä tänäkin päivänä kuvassa perin pulskalta. Kuva voisi olla parempi, eikä kuvassa poseeraava hipin retalekaan ole mikään valokuvamalli, mutta kuvan saalis on se, joka ei kenties milloinkaan unohdu. 1.6 kiloa ja lähelle 50 cm olivat tämän körilään strategiset mitat. Olisihan noin kunnioitettavan raitapaidan voinut takaisinkin laskea, mutta eipä sitä silloin tullut ajatelleeksi. Enkka kuitenkin pitää yhä ja pahoin pelkään, etten sitä milloinkaan riko. Tänä kesänä jopa puolen kilon yksilöt ovat olleet harvinaisen tiukassa.





Kuhaenkkaan sen sijaan liittyy tyystin erilainen muisto. Soutupaatissa oli kahden hyrräsetin lisäksi vedossa UL-setti, joka pyysi HK:n Varma-vaapun avustuksella perävirtaa. Tietenkin juuri siinä vavassa nassahti. Monikiloinen kuha käyttäytyi siiman päässä erittäin tyynesti, ja aloitti armottoman temuamisen vasta rikottuaan sekundahaavin havaksen ja pudottuaan veneen pohjalle samalla vieheestä irroten. Haavista ei enää saanut kalua.















Tainionvirta. Kyseiseen jokeen minulla on jonkin sortin viha-rakkaussuhde. Tainiolla tulee kalastettua usein ja istareitakin sieltä nousee toisinaan mukavasti. Jokin usein ylikansoitetussa paikassa kuitenkin hiertää ja tänä kesänä olenkin poikennut paikalla edelliskesiä harvemmin. Tämä kuva kuitenkin herättää minussa hienoja muistoja. Vaikka kuvassa mennäänkin vielä virppavermein, on kyseessä juuri se sama ilta, jolloin yhytin elämäni ensimmäisen perhovehkein saamani taimenen. Kyseessä oli tietysti "pelkkä" istari, mutta melko hanakan vastuksen se siiman päässä antoi tottumattomalle perhostelijalle. Muistan vieläkin elävästi, kuinka jalat silloin löivät loukkua ja kuinka sydämessä tykytti.















Kyykoski kuuluu meikäläisen vakiopaikkoihin ja tarjoaa usein kalamiehelle kosolti haasteita. Tahtoo sanoa, että takana on kymmeniä reissuja ja hulppeat kaksi rannalla asti käynyttä taimenta. Molemmat joskus ammoisina aikoina juuri kuvan osoittamalta paikalta. Kuluvana kesänä olen tainnut kalastaa Kyykoskella vailla tärpin tärppiä. Silti paikka vetää puoleensa: maisemissa ei ole valittamista, grillikatosta ja kotaakin löytyy, kiventaustoja ja muuta antoisaa koluttavaa riittää ja lappeenrantalaisesta näkövinkkelistä kohde on miellyttävän lähellä. Sitä paitsi haasteellisuudessakin on aina puolensa.

















Sama reitti, eri koski. Kyseisen osion olemassa olo valkeni minulle vasta viime kesänä, ja sittemmin täällä onkin tullut käytyä monesti yrittämässä. Vaikkei tärppejä olekaan tullut, yhtti kaveri täältä alkukesällä toutaimen, enkä minä ollut ennen nähnyt moista vedenelävää livenä. Siksi myös Niskakoski ansaitsee paikkansa muistojen loputtomassa meressä.





















Ahkeran vetouistelun tulos. Tämä on tuoreempia muistoja. Vähän aikaa sitten olimme uistelemassa kuhaa tutuilla selkävesillä, kun ylöskelausvaiheessa vavassa selvästi nyki. Vedossa oli luottopelimme 42-värin Jesse-vaappu ja ihmetys oli melkoinen, kun vedestä nousikin lahna, Jessen peräkoukkuihin suustaan kiinnittyneenä. Tämä jäi mieleen, sillä virppavehkein lahnoja on tullut aikaisemmin saatua harvakseltaan ja aina silloinkin suun ulkopuolelta tarttuneina. Oppia ikä kaikki.













Tämän kesän ehdoton kohokohta olikin sitten Kairijoen reissu. Koska kirjailin reissustani blogiini sepustuksen jo aiemmin, en rupea toistamaan itseäni enempää. Joka tapauksessa Kairi teki tähän kalamieheen lähtemättömän vaikutuksen ja melko varmasti aion palata Savukosken lakeuksille myös seuraavana suvena. Ja mikäs on palatessa, kun perhostelu alkaa sekin nykyisellään jo joten kuten sujua. 

















Kairin Rantakankaan suvantomontun taimen, joka jäi punnitsematta. Pulskassa kunnossa kuitenkin oli ja uskoisin ennätykseni tämän myötä rikkoutuneen. Arvoitukseksi jäi, oliko kyseessä ehta luonnontuote vai istari. Kairilla kun ei kuuleman mukaan toteuteta ollenkaan rasvaeväleikkauksia. Tämän kauniin kalan kohtalona oli päätyä savupyttyyn, mutta viikon aikana ennätimme toki melko monta suomukylkeä vapauttaakin. Mutta ainahan reissun päällä nuotio- tai savukala maittaa. Jälleen yksi arvokas muisto ja ikään kuin kruunu kerrassaan upealle ja ikimuistoiselle reissulle.













Ja löytyihän siitä myös pönötyskuva. Muistoihin jää siis lähtemättömänä myös se tosiseikka, että huomaamattaankin voi kalamies toisinaan näyttää liki anteeksiantamattoman tyhmältä.













Koska vapaus on hieno ja jalo asia, lisättäköön vielä loppuun kuva kalasta jonka kohtalo oli selvästi yllä olevaa pilkkukylkeä armeliaampi.

Loppusanoina sanottakoon vain, että kalakesä on ollut hieno. Saalismäärät eivät ole huikaisseet, mutta mukavat muistot ja antoisat uudet kokemukset kantavat kyllä pitkälle. Joka kesä tulee entisten kokemusten jatkoksi uusia, eikä kesän kääntyessä syksyyn malttaisi millään odottaa seuraavaa avovesikautta.

Vielä on kesää jäljellä!